Enkä oikein edes tiedä miksi.

Päiväni on ollut tehokas, vaikkakin lintsasin koulusta. Olen maalannut koko päivän ja työ alkaa olla valmis. En malttaisi lopettaa mutta on vaan pakko pitää tauko ja laittaa työ vähäksi aikaa sivuun, jotten ylityöstä sitä ja saan hiukan perspektiiviä nähdä uusin silmin.

Olen edelleen kovasti pettynyt. En enää oikeastaan ystäviini. Tai suoranaisesti heihin. Olen pettynyt siihen, että innostuin ja luotin muutokseen, jonka koin tapahtuneen välillämme (viittaan alkusyksyn tapahtumiin. Ainakin jotain kirjoitin silloin). Muutosta on tapahtunut; meidän jokaisen asenteet toisiimme ovat muuttuneet. On näköjään vaan niin helppo luiskahtaa vanhaan. Siinä minä olen aina se, joka innostuu heidän asioistaan, koitan pysyä perässä heidän "vitseissään" ja sisäpiirin jutuissa (jotka he kyllä aina selvittävät minullekin).

Tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi. Minua eivät naurata samat asiat. Enkä jaksa touhottaa heidän miesjutuistaankaan aina. Yleensä jaksan ja vilpittömästi olen kiinnostunut. Mutta tuntuu vaan, etten saa vastapainoksi mitään. He yrittävät olla kiinnostuneita minun asioistani. Ja jos minulla on murheita he aidosti välittävät ja saan aivan varmasti olkapään, johon itkeä. Mutta ilojani en saa jaettua.