Olen pohtinut paljon: miksi sairastuin? Miksi juuri minä? Mitkä tekijät aiheuttivat sairauteni? Kaksi vuotta nuorempi sisareni, joka on samoissa lähtökohdissa elänyt lapsuutensa, on selväpäisin ihminen, jonka tunnen. Hän on varustettu samanlaisilla lahjoilla ja älykkyydellä kuin minäkin. Miksi samoista lähtökohdista tulevat ihmiset voivat olla näin erilaiset?

Mutta klassisesti, aloitetaanpa lapsuudesta. Elimme mielestäni ihanan lapsuuden tuonne 8-vuotiaaksi asti. Silloin asiat muuttuivat mutta siitä kohta. Elimme ydinperheessä, jossa äiti kävi töissä ja isä oli koti-isänä. Isä oli hyvin osallistuva ja muistan kuinka hän vei meitä retkille, järjesti talon lapsille leikkejä ja kilpailuja. Isän kanssa teimme kaikkea mahdollista ja kultaisissa muistoissani päivät olivat aina aurinkoisia, vesi sametin pehmeää jne. Minulla oli todella hyvä lapsuus.

Olin tokalla luokalla, kun muutimme synnyinkaupungistani Oulusta erääseen etelän kuntaan. Silloin kaikki muuttui. Isä joutui opiskeluittensa takia jäämään ainakin vuodeksi Ouluun ja käytännössä asuimme sitten kolmisin:äiti minä ja sisko, joka oli kuusivuotias. Ikävöin isää valtavasti ja hän kävikin usein viikonloppuisin luonamme.

Isä tapasi Oulussa ollessaan uuden naisen ja vanhempani erosivat. Ja tästä uskon sairastumiseni alkaneen. Äiti romahti täysin! Minä koin velvollisuudekseni pitää äiti hyvällä tuulella, muutuin näkymättömäksi. Hissuttelimme hiljaa ja kaikki oli harmaata. Opin sen miten pidetään mieli korkealla, äidin mieli. Ettei äitiä itkettäisi, se oli pahinta mitä saatoin kuvitella. Minä olin vahva ja reipas ja kovasti kiltti.

Mutta tämäkään ei siis riittänyt. Isäni kuoli lääkkeitten yliannostukseen minun ollessa 11. Hautajaiskuvat ovat sydäntäraastavat. Minä ja sisko liian suurissa toppatakeissa viemässä isämme haudalle kukkaa. Hautajaisissa minä, hyvin urhea, en kyyneltäkään vierittänyt. Ja tämän jälkeen tilanne sulkeutui

Isästä emme puhuneet enää koskaan (vasta aikuisena uskalsin). Muutimme uuteen kotiin ja leikimme urheaa. Öisin salaa itkin mutta päivin oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tulin murrosikään enkä ollut tottumut näyttämään tunteitani. Olin oppinut, ettei kannata. Olin täysin sulkeutunut omaan fantasia maailmaani. Olin kiltti ja kuuliainen, hiljainen, näkymätön.

Sen sijaan äidilläni alkoivat vaihdevuodet samaan aikaan kun minun olisi pitänyt kapinoida ja riehua. Äiti otti kaiken irti hormooneistaan ja sai aivan uskomattomia raivareita. Ja taas minä hiiviskelin nurkissa, etten pahoittaisi äitini mieltä. Sisko puolestaan antoi mennä, värjäsi ja tupeerasi hiuksensa ja paineli kaupungille. Hän ei piitannut äidin vastustuksesta vaan nautti nuoruutensa kyllyydestä.

Miksi siis sairastuin? Kuten aiemmassa postauksessa sanoin skitsofrenia ei ole perinnöllinen sairaus. Varmasti jonkinlainen alttius on. Mutta yhteenvetona aiemmasta: Perusturvallisuuteni järkkyi ennen niin läheisen isän jäädessä Ouluun ja sen jälkeinen ero. Kiltiksi ja näkymättömäksi muutuin, kun yritin auttaa äitiäni. Puhumattomuus isän kuoleman jälkeen ei myöskään ollut tervettä. Ja sitten se, joka on ajallisesti lähempänä sairastumistani (joka alkoi vuonna 1998) Minulla ei ollut kunnollista murrosikää vaan jouduin keskelle äitini mielialabingoa. Varomaan sanojani ja tekojani.

Nämä olivat pohjana sille, että sairastuin. Varsinainen sairastuminen alkoi elokuussa 1998 ja sen kertomisen jätän ensi kertaan.